Ylioppilasteatteri kasvoi ja kehittyi maailman tapahtumien saattelemana

Ylioppilasteatteri perustettiin aikoinaan Helsingin laidalle rakennettuun Ylioppilastaloon. Tuolloin teatteri toimi nimellä Akateeminen Näytelmäseura. Itse talo oli rakennettu jo vuonna 1870, mutta teatterin koti siitä tuli vuonna 1926. Ylioppilasteatterilla oli ensimmäisestä vuodesta asti selkeä ja tärkeä tehtävä: Tarjota opiskelevalle nuorisolle paikka kokeellisen teatterin harrastamiseksi. Nykyään Ylioppilasteatteri toimii talviaikaan Vanhalla ylioppilastalolla ja pitää kesäisin kesäteatteria Mustikkamaalla. Teatterilla on ollut sen perustamisesta lähtien taiteellinen johtajat. Ylioppilasteatteriin haetaan jäseneksi valintakokeiden kautta. Teatteri tuottaa muutaman suuren näytelmän vuodessa.

Aluksi teatterin toiminta oli kuitenkin varsin pienimuotoista, eikä se lunastanut lupausta kokeellisen teatterin tekemisestä. Toiminta oli linjassa muiden ajan teatterimuotojen kanssa. Toisen maailmansodan yhteydessä alkoi kuitenkin muutos. Sota vaikutti vahvasti koko yhteiskuntaan ja vaikutukset näkyivät myös teatterimaailmassa. Ylioppilasteatteri menetti sodassa omia jäseniään. Osa jäsenistä jäi puolestaan kotirintamalle taiteen palvelukseen ja muodostivat oman ylioppilasteatterilaisten rintamaryhmän. Ryhmä kiersi monien muiden teatterien tavoin sotametsissä esiintymässä ja valamassa uskoa sotilaisiin.

Sota jätti jälkensä teatteriin

Sodan jälkeen kolhuista kärsineen Suomen piti luoda nahkansa uudelle. Maassa vallitsi uusi poliittinen ilmapiiri ja tämä näkyi myös Ylioppilasteatterissa. Teatterin poliittinen toiminta oli osa maailmanlaajuista kulttuurivallankumousta. Esimerkkejä uuden tyyppisestä ohjelmistosta olivat mm. Lapualaisooppera (1966) ja Vanhan valtaus (1969). Näillä näytelmillä Ylioppilasteatteri nousi pian kansalliseen tietoisuuteen. Samalla teatteri alkoi tulla tunnetuksi rohkeudestaan ja omaperäisyydestään.

Aluksi Ylioppilasteatteri otti kaiken irti poliittisesti radikaalista maineestaan. Ajan myötä uhoaminen alkoi kuitenkin väsyttää, erityisesti kun 1970-luvun loppupuolen opiskelijoilla ei ollut enää samanlaista henkilökohtaista paloa aiheeseen. Myös yleisö alkoi kyllästyä ja kävijämäärät vähenivät. Vuosina 1976-1977 taiteellinen kriisi kärjistyi ja teatterin johtaja Raila Leppäkoski sekä teatterin näyttelijät halusivat irtautua pakosta tehdä poliittisesti kantaaottavia näytelmiä. Ylioppilasteatterin 50-vuotisjuhlanäytös Koitti (1976) jäi viimeiseksi tämän tyyppiseksi poliittiseksi näytelmäksi, jota ei tullut katsomaan juuri kukaan.

Katse kääntyy yhteiskunnasta yksilöön

Vähitellen teatterissa alettiin kiinnittää huomiota yksilöön ja ihmisen sisäisiin prosesseihin. Vanhan ylioppilastalon palaminen vuonna 1978 teki muutoksesta konkreettisen. Palon yhteydessä osa teatterin arvokkaasta arkistosta tuhoutui. Tulipalon jälkeen teatteri sai uudet tilat Vanhan vintiltä ja tila toimii edelleen Ylioppilasteatterin studionäyttämönä. ’

Jo Leppäkosken aikana Ylioppilasteatterissa sai alkunsa mielenkiintoinen yksilölähtöinen ilmaisu ja niin kutsuttu teatterijazz. Samalla kehitys sai aikaan sen, että kollektiivin raunioilla alkoi ääriliikehdintä. 1980-luvulla Ylioppilasteatterin taiteellisena johtajana toiminut Leena Havukainen muistelee, että yhteisöllisyyden aika tuntui tuolloin olevan ohi ja kaikki vain odottivat, että saisivat elokuvaroolin tai pääsisivät näyttelemään Kaupunginteatteriin.

Viimeisin murros ja unohtumatonta analyysia

Ylioppilasteatterin viimeinen suuri murros tapahtui 1980-luvulla, kun pankkilainat räjähtivät käsiin. 1990-luvulla Suomi ajautui lamaan ja yhteiskunnalliset kärsimykset lisäsivät yhteenkuuluvuuden tunnetta ja saivat myös Ylioppilasteatterin jäsenet tavoittelemaan jälleen yhteistä hurmosta. 1990-luvulta mieleen jäivät erityisesti Atro Kahiluodon, Esa Kirkkopellon ja Juha Hurmeen ohjaukset. Erityisesti Kirkkopellon vuonna 1992 ohjaama Mahnovitsina tarjosi viiltävää yhteiskunnallista analyysia ja tragiikkaa.

Katse kohti tulevaisuutta

2000-luvulla Minna Harjuniemi ja Aune Kallinen ohjasivat suursuosioon nousseita teoksia. Teatteria haluttiin kasvattaa myös sisältä ulospäin ja tässä kehityksessä Salla Taskisella oli merkittävä rooli. Hän oli päävastuussa talon sisäisten toimintatapojen muokkaamisesta. Hän vaikutti omalta osaltaan esityksiin, mutta sen lisäksi hän onnistui luomaan Ylioppilasteatterille laajan kansainvälisen kontaktiverkoston. Samalla saivat alkunsa ulkomailla järjestetyt työpajat.

Nykyään Ylioppilasteatterin aktiviteetteihin kuuluu mm. kerhoja, pienryhmiä, useita kiertäviä esityksiä, kuoro, erilaisia kursseja, lastenteatteritoimintaa ja monipuolisesti audiovisuaalisia projekteja. Kyseessä on edelleen aivan kaupungin ytimessä toimiva tiivis ja aktiivinen yhteisö, joka on vakiinnuttanut paikkansa Suomen kulttuurikentällä.