Pehmeämmät tekniikat valtaavat alaa rankalta metodinäyttelemiseltä

Metodinäytteleminen on pitkään ollut suosituin keino näyttelijälle saavuttaa toivottu tunnetila ja päästä sisään rooliin. Metodinäyttelemisen nimeen on vannottu mm. Hollywoodissa. Nyt tilanne on kuitenkin muuttumassa, kun vähitellen on alettu kiinnittää huomiota siihen, miten näyttelijöihin vaikuttaa jatkuva omien kipukohtien käsitteleminen.

Metodinäytteleminen tarkoittaa sitä, että roolisuoritusta varten näyttelijä pyrkii eläytymään siihen niin vahvasti, että tuntisi roolihenkilön tuntemuksia ja ajattelisin hänen ajatuksiaan. Tällä tavoin esityksestä on tarkoitus saada mahdollisimman todenmukainen. Vaikka metodinäytteleminen on konseptina laaja, yleisimmin sillä tarkoitetaan amerikkalaisen näyttelijän ja ohjaajan Lee Strasbergin suosimia tekniikoita. Venäläinen teatteriteoreetikko Konstantin Stanislavski kehitteli teknikkaa siten, että kannusti näyttelijöitä hakemaan roolihahmon tunnetiloja ja rooliin eläytymistä näyttelijän omien kokemusten kautta.

Metodinäytteleminen sai nimekkäitä tukijoita myös elokuvapiireistä

Aluksi lähinnä teatteripiireissä käytössä olleesta metodinäyttelemisestä tuli kuuluisa tekniikka myös elokuvapiireissä, kun teatteriohjaaja Elia Kazan siirtyi ohjaamaan elokuvia. Hän opetti Actors Studiossa mm. Marlon Brandoa, joka puhui avoimesti tekniikan hyödyistä. Kuuluisista elokuvanäyttelijöistä myös mm. Jack Nicholson, Al Pacino, Dustin Hoffman ja Daniel Day-Lewis ovat käyttäneet ja opettaneet metodinäyttelemistä.

Suomessa Jouko Turkka sovelsi metodia henkisesti ja fyysisesti raskaissa harjoituksissaan. Turkka uskoi, että tätä kautta näyttelijät pääsevät yhdentymään roolihenkilöidensä kanssa ja lopputuloksena olisi mahdollisimman luonnollinen tulkinta roolihahmosta.

Tshehov-tekniikan kehitti Stanislavskin tähtioppilas

Turkan ajoista on jo aikaa ja tekniikat muuttuneet ja Hollywoodissakin ollaan kääntymässä pehmeämpien tekniikoiden kannalle. Suomalainen Marjo-Riikka Mäkelä on Hollywoodissa asuva näyttelijäntyön valmentaja, joka opettaa useita Hollywood-tähtiä pääsemään erilaisiin tunnetiloihin. Mäkelällä on asiakkainaan näyttelijöitä mm. Spike Jonze, Darren Aronofskyn, Clint Eastwoodin ja David Fincherin ohjaamista elokuvista. Lisäksi hän opettaa ja näyttelee eri teatteriryhmissä. Suomessa Mäkelä käy opettamassa näyttelemistä Teatterikorkeakoulussa ja pitää lisäksi Näyttelijäliiton kursseja. Mäkelän valmennukset ja oma näyttelemien perustuvat venäläisen näyttelijän ja teatteripedagogin Mihail Tshehovin kehittämään tekniikkaan.

Stanislavskin tähtioppilaanakin tunnettu Tsehov oli maailmankuulu näyttelijä, joka oli myös ehdolla parhaan näyttelijän Oscar-palkinnon saajaksi Alfred Hitchcockin elokuvasta Noiduttu (1951). Hän opetti tekniikkaa Hollywoodissa ja hänen tunneilla kävivät mm. Marilyn Monroe ja Gary Cooper. Tshehov tuli tunnetuksi ilmiömäisestä muuntautumiskyvystään ja hän olikin mestari erilaisten henkilöhahmojen luomisessa. Tshehovin tekniikka on jäänyt elämään ja nyt sitä opettaa mm. Marjo-Riikka Mäkelä.

Tunnetiloja mielikuvien kautta

Toisin kuin metodinäyttelemisessä, Tshehovin tekniikassa pyritään suojelemaan näyttelijän omaa sisintä rankkojen roolisuoritusten aikana. Tekniikassa on runsaasti vaikutteita joogasta ja meditoinnista ja mielikuvat ovat ahkerassa käytössä. Metodinäytteleminen pakottaa näyttelijän käymään läpi kerrasta toiseen omia traumojaan ja saattaa satuttaa näyttelijää syvästikin. Tshehov-tekniikassa on olennaista tehdä selvä ero rooli ja näyttelijän välille. Näin suojellaan näyttelijän psyykettä. Hollywoodissakin on alettu vähitellen ymmärtää henkisen tasapainon tärkeys rankkojen kuvausten yhteydessä. Mäkelä korostaa tämän tärkeyttä, sillä hän on nähnyt läheltä monta surullista tarinaa siitä, miten käy kun liian rankat roolit ja omien traumojen läpikäyminen ovat näyttelijälle liikaa ja hän alkaa hakea helpotusta huumeista tai alkoholista.

Ammattinäyttelijöillä voi olla useampia näytöksiä päivässä ja elokuviin keskittyneillä näyttelijöillä voi olla Hollywoodissa tv-sarjojen pilotointikaudella jopa satoja koekuvauksia. Näissä kaikissa näyttelijöiltä vaaditaan suuria tunteita, itkemistä ja nauramista käskystä. Lisäksi täytyy tottua jatkuvaan epävarmuuteen sekä siihen, että sadasta koekuvauksesta voi hyvässä tapauksessa saada yhden roolin. Roolihahmojen ytimeen täytyy päästä tehokkaasti kiinni ja tyylilaji voi vaihtua lennosta. Tällöin on ensisijaisen tärkeää, ettei näyttelijän oma minä lähde mukaan muutoksiin vaan tunnetilat haetaan mielikuvien, ei omien kipeiden kokemusten kautta.