Bertolt Brecht mullisti 1900-luvun teatterin

Bertolt Brecht mullisti 1900-luvun teatterin

Bertolt Brecht (1898 – 1956) oli saksalainen näytelmäkirjailija, runoilija ja teatteriohjaaja sekä 1900-luvun tärkein teatterin uudistaja. Hän kehitti tunnettuja draamateorioitaan poliittisen liikehdinnän aikana Saksassa 1920- ja 1930-luvulla. Brechtin tunnetuimpia teoksia ovat Kolmen pennin ooppera, Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti, Äiti Peloton ja hänen lapsensa, Setsuanin hyvä ihminen ja Galileo Galilein elämä.

Ennen näytelmäkirjailijaksi ryhtymistään Brecht opiskeli lääketiedettä. Ensimmäisessä maailmansodassa hän työskenteli lääkintäjoukoissa ja palasi sodan jälkeen opintojensa pariin, jotka kuitenkin keskeytyivät vuonna 1921. Tästä kahden vuoden kuluttua ilmestyi Brechtin ensimmäinen näytelmä Baal, joka saavutti saman tien suuren suosion. Baal oli eräänlainen ihmishirviö, joka käytti hyväksi ystäviään. Tässä on tulkittu näkyvän sodan aiheuttama ahdistus ja ristiriita.

Brechtin todellinen läpimurto tapahtui kuitenkin vasta vuosia myöhemmin, vuonna 1927. Lontoossa esitettiin tuolloin hitiksi noussutta John Gayn Kerjäläisoopperaa ja Elisabeth Hauptmann suositteli Brechtia tekemään näytelmästä oman sovituksensa. Syntyi 1900-luvun alun Lontooseen sijoittuva Kolmen pennin ooppera, johon musiikin sävelsi Kurt Weill. Tässä näytelmässä Brecht hyödynsi myös myöhemmin eeppisen teatterin tunnusmerkiksi noussutta vieraannuttamista. Brecht jatkoi eeppisen teatterin käsitteen kehittelyä ja julkaisi aiheesta myöhemmin oman teorian.

Pakolaisena maailmalla, mökillä Hella Wuolijoen kanssa ja käsikirjoittaja Hollywoodissa

Maailman poliittinen myllerrys pakotti Brechtin perheineen pakenemaan ensin Saksasta ja siirtymään Ruotsiin, josta he jatkoivat matkaa Suomeen. Brecht oli hakenut viisumia Yhdysvaltoihin vuonna 1939, mutta joutui odottamaan päätöstä yli puolitoista vuotta. Suomessa Brecht asui kesän 1940 Hella Wuolijoen vieraana Marlebäckissä ja kirjoittivat yhdessä näytelmän Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti. Lokakuussa Brecht muutti Helsinkiin ja asui vuoden osoitteessa Köydenpunojankatu 13.

Tämän jälkeen Brecht sai vihdoin hakemansa viisumin ja asettui Santa Monicaan Kaliforniaan. Samassa paikassa asui tuolloin mm. Thomas Mann. Kaliforniassa Brecht yritti päästä käsikirjoittajaksi Hollywoodiin, mutta onnistui lopulta myymään vain yhden käsikirjoituksen. Vuonna 1947 Brecht joutui kuulusteluihin syytettynä amerikkalaisvastaisesta toiminnasta, mutta selvisi kuitenkin puhujanlahjojensa avulla tilanteesta. Vuonna 1949 Brecht muutti takaisin Itä-Saksaan ja jatkoi tuotteliaana näytelmäkirjailijana ja runoilijana. Brecht kuoli vuonna 1956 sydänkohtaukseen.

Eeppisen teatterin synty

Eeppisen teatterin isäksi kutsutun Brechtin vaikutusta länsimäisen teatterin kehityksessä ei voi ohittaa. Brecht määritteli selkeästi teatterin tehtävät ja haasteet, ja pakotti samalla esittäjät analysoimaan tekemistään ja tarkentamaan ajatteluaan. Brechtin arvo ei ole suoraan riippuvainen siitä, miten hän itse tai hänen ajatustensa tärkeimmät toteuttajat onnistuivat pyrkimyksissään. Brecht henkilönä ja hänen kehittämänsä teoria ovat olleet kuitenkin aina myös kiistanalaisia.

Eeppinen teatteri tarkoittaa kertovaa teatteria, jonka ajatuksena on käyttää näyttämöä paikkana, jossa voi kuvata yhteiskunnallisia voimia. Yksi eeppisen teatterin alalajeista on dokumenttiteatteri. Brecht itse selitti eeppistä teatteria toteamalla, että maailma on ollut draamassa mukana ennenkin, mutta yleensä ainoastaan draaman keskeisen henkilön kokemusten kautta, ei niinkään itsenäisenä elementtinä. Tyylilajille on olennaista se, että katsoja pyritään vieraannuttamaan tapahtumista siten, ettei hän eläydy tapahtumiin vaan tarkkailee niitä ulkopuolisena, tietäen niiden olevan osa näytelmää. Tällä tavoin näytelmäkirjailija saa mahdollisuuden vedota tunteiden sijaan katsojan järkeen.

Brechtistä vuonna 1992 kirjan ”Bertolt Brecht, elämä ja teokset” kirjoittanut toimittaja Kalevi Haikara totesi kirjassaan, että Brecht oli itseasiassa ensisijaisesti runoilija ja vasta tämän jälkeen yhteiskunnallinen vaikuttaja. Brecht kirjoitti sekä näytelmissään että runoissaan paljon ihmisten välisistä suhteista ja sisältö oli aina erittäin monikerroksista. Tämä on osaltaan auttanut niitä kestämään aikaa ja Brechtin näytelmiä esitetään edelleen jatkuvasti ympäri Eurooppaa.

Italiasta alkunsa saanut commedia dell’arte on myös nykyteatterin perusta

Italiasta alkunsa saanut commedia dell’arte on myös nykyteatterin perusta

Commedia dell’artella tarkoitetaan improvisaatioteatterin muotoa, joka syntyi alun perin Italiassa 1500-luvulla ja pysyi suuressa suosiossa aina 1700-luvulle asti. Englanniksi käännettynä termi tarkoittaa joko ”Comedy of Art” tai ”Comedy of profession”. Kiertelevien teatteriseurueiden mukana teatterimuoto levisi muuallekin Keski-Eurooppaan. Commedia dell’arte perustuu tuttuihin hahmotyyppeihin, joista tutuin lienee Harlekiini. Hahmojen ympärille rakennetaan suureksi osaksi improvisaation avulla tarinoita. Aikoinaan näitä tarinoita esitettiin ohikulkijoille toreilla ja piazzoilla.

Commedia dell’arten vaikutukset näkyvät mm. Molièren tuotannossa sekä pantomiimeissa. 1700-luvulla taidemuoto sulautui muihin teatterimuotoihin ja on siinä mielessä muuttunut paljonkin alkuajoistaan. Tyylin tunnusmerkkejä näkyy kuitenkin nykyään esimerkiksi piirroselokuvissa ja tv-komedioissa. Italiassa järjestetään edelleen commedia dell’arte näytöksiä toisinaan karnevaalien yhteydessä sekä turistiesityksinä.

Kehollista ilmaisua ja hauskoja hetkiä

Commedia dell’artessa näyttelijät ilmaisevat tunteita paljon kehon kautta ja kyseessä on siis hyvin fyysinen teatterin osa-alue. Yleistä on myös, että näyttelijät hyödyntävät puoliksi kasvot peittäviä maskeja esiintyessään. Esitysten juonikuvio on usein sovittu etukäteen, mutta repliikit improvisoidaan. Hahmojen suhteet toisiinsa ovat myös ennalta sovittuja ja toistuvat näytelmästä toiseen. Tarinat ovat suurimmaksi osaksi vauhdikkaita käänteitä sisältäviä rakkaustarinoita, jossa hahmoja sekoittuu toisiinsa ja väärinkäsitykset aiheuttavat ongelmia.

Commedia dell’artessa on tärkeää se, että esitys naurattaa. Vaikka näytelmät ovat dramaattisia ja käsittelevät vakaviakin aiheita, jokaiseen näytelmään kuuluu kohtia, joiden on tarkoitus puhtaasti naurattaa. Ne eivät välttämättä liity edes suoranaisesti tarinaan, vaan voivat olla esimerkiksi pantomiimiesitys, jongleeraus tai hahmojen painiottelu kesken näytelmän. Näitä kohtauksia kutsutaan nimellä lazzi ja ne ovat lepohetki sekä näyttelijöille että yleisölle. Harlekiini on usein mukana näissä numeroissa.

Keveyttä haetaan näytelmiin myös hahmojen reaktioilla tarinan aikana. Kolme hahmoa voi esimerkiksi tavata kaupassa. jossa he kuulevat yhden hahmon vaimon joutuneen onnettomuuteen. Samalla kun he ilmaisevat myötätuntoaan, hahmot päätyvät ahmimaan makaronia samasta suuresta kulhosta, samalla kun kyyneleet valuvat pitkin heidän poskiaan.

Värikäs hahmogalleria tekee esityksistä tunnistettavia

Commedia dell’arten hahmogalleriasta löytyy varsin erilaisia luonteita ja hahmot tulevat kaikista yhteiskuntaluokista. Hahmot ovat vaihdelleet myös aina eri ryhmien tarpeiden ja valmiuksien mukaan. Hahmot ovat olleet niin pitkään osa eurooppalaista teatteritraditiota, että niiden visuaaliset mielikuvat ovat edelleen vahvasti elossa. Tavallisesti näytelmissä oli ainakin kaksi vanhempaa mieshahmoa, kaksi miespalvelijaa, rakastavaiset, palvelustyttö ja jokin erikoishahmoista.

Harlekiini, italiassa tunnetaan nimellä Arlecchino, on alun perin kotoisin Bergamosta. Harlekiinin tehtävänä on pitää yllä esityksen yleistä rytmiä ja saada yleisön mielenkiinto säilymään. Sen sijaan Harlekiini ei yleensä kuljeta juonta eteenpäin, vaan on tietyllä tapaa ulkopuolinen hahmo. Toinen kuuluisa hahmo on Pantalone, joka yleensä on venetsialainen kauppias. Pantalone on melko tyhmä ja rakastaa ruokaa ja naisia. Hänen hahmolleen kuuluvat myös asiattomat vitsit, jotka hän kuitenkin saa anteeksi lopussa.

Näiden kahden lisäksi erikoishahmoihin kuuluvat mm. suorituksillaan kehuskeleva, mahtipontinen mutta todellisuudessa aikamoinen pelkuri Il Capitano. Näytelmissä esiintyy usein myös Zanni, joka voi olla kuka tahansa mieshenkilö, mutta erikoistunut ilveilyyn ja temppuihin. Zanni tulee karuista oloista ja on köyhän ja nälkäinen.

Naisille Commedia dell’artessa ei ole kovin paljon rooleja, paitsi rakastavaisina tai palvelijoina. Yksi keskeinen rooli on Isabella, joka on Pantalonen tytär ja sydämensä pohjasta rakastunut. Isabella on kaunis, elegantti ja osaa sekä laulaa että tanssia. Pantalone pyrkii kontrolloimaan tytärtään, mutta rakkauden sokaisema Isabelle ei kuuntele.

Commedia dell’arte -näytökset olivat alusta asti näyttäviä paitsi hahmogallerialtaan, myös lavastukseltaan. Jo 1600-luvulla näyttelijöitä mm. nostettiin laitteiden avulla, näyttämöllä nähtiin valetulta ja mestauksien aikana pään irtoaminen näytti yllättävän uskottavalta. Vaikka kyseessä oli improvisaatioteatteri, tulivat ihmiset varta vasten paikalle seuraamaan esityksiä ja ostivat esityksiin pääsyliput.

Ylioppilasteatteri kasvoi ja kehittyi maailman tapahtumien saattelemana

Ylioppilasteatteri kasvoi ja kehittyi maailman tapahtumien saattelemana

Ylioppilasteatteri perustettiin aikoinaan Helsingin laidalle rakennettuun Ylioppilastaloon. Tuolloin teatteri toimi nimellä Akateeminen Näytelmäseura. Itse talo oli rakennettu jo vuonna 1870, mutta teatterin koti siitä tuli vuonna 1926. Ylioppilasteatterilla oli ensimmäisestä vuodesta asti selkeä ja tärkeä tehtävä: Tarjota opiskelevalle nuorisolle paikka kokeellisen teatterin harrastamiseksi. Nykyään Ylioppilasteatteri toimii talviaikaan Vanhalla ylioppilastalolla ja pitää kesäisin kesäteatteria Mustikkamaalla. Teatterilla on ollut sen perustamisesta lähtien taiteellinen johtajat. Ylioppilasteatteriin haetaan jäseneksi valintakokeiden kautta. Teatteri tuottaa muutaman suuren näytelmän vuodessa.

Aluksi teatterin toiminta oli kuitenkin varsin pienimuotoista, eikä se lunastanut lupausta kokeellisen teatterin tekemisestä. Toiminta oli linjassa muiden ajan teatterimuotojen kanssa. Toisen maailmansodan yhteydessä alkoi kuitenkin muutos. Sota vaikutti vahvasti koko yhteiskuntaan ja vaikutukset näkyivät myös teatterimaailmassa. Ylioppilasteatteri menetti sodassa omia jäseniään. Osa jäsenistä jäi puolestaan kotirintamalle taiteen palvelukseen ja muodostivat oman ylioppilasteatterilaisten rintamaryhmän. Ryhmä kiersi monien muiden teatterien tavoin sotametsissä esiintymässä ja valamassa uskoa sotilaisiin.

Sota jätti jälkensä teatteriin

Sodan jälkeen kolhuista kärsineen Suomen piti luoda nahkansa uudelle. Maassa vallitsi uusi poliittinen ilmapiiri ja tämä näkyi myös Ylioppilasteatterissa. Teatterin poliittinen toiminta oli osa maailmanlaajuista kulttuurivallankumousta. Esimerkkejä uuden tyyppisestä ohjelmistosta olivat mm. Lapualaisooppera (1966) ja Vanhan valtaus (1969). Näillä näytelmillä Ylioppilasteatteri nousi pian kansalliseen tietoisuuteen. Samalla teatteri alkoi tulla tunnetuksi rohkeudestaan ja omaperäisyydestään.

Aluksi Ylioppilasteatteri otti kaiken irti poliittisesti radikaalista maineestaan. Ajan myötä uhoaminen alkoi kuitenkin väsyttää, erityisesti kun 1970-luvun loppupuolen opiskelijoilla ei ollut enää samanlaista henkilökohtaista paloa aiheeseen. Myös yleisö alkoi kyllästyä ja kävijämäärät vähenivät. Vuosina 1976-1977 taiteellinen kriisi kärjistyi ja teatterin johtaja Raila Leppäkoski sekä teatterin näyttelijät halusivat irtautua pakosta tehdä poliittisesti kantaaottavia näytelmiä. Ylioppilasteatterin 50-vuotisjuhlanäytös Koitti (1976) jäi viimeiseksi tämän tyyppiseksi poliittiseksi näytelmäksi, jota ei tullut katsomaan juuri kukaan.

Katse kääntyy yhteiskunnasta yksilöön

Vähitellen teatterissa alettiin kiinnittää huomiota yksilöön ja ihmisen sisäisiin prosesseihin. Vanhan ylioppilastalon palaminen vuonna 1978 teki muutoksesta konkreettisen. Palon yhteydessä osa teatterin arvokkaasta arkistosta tuhoutui. Tulipalon jälkeen teatteri sai uudet tilat Vanhan vintiltä ja tila toimii edelleen Ylioppilasteatterin studionäyttämönä. ’

Jo Leppäkosken aikana Ylioppilasteatterissa sai alkunsa mielenkiintoinen yksilölähtöinen ilmaisu ja niin kutsuttu teatterijazz. Samalla kehitys sai aikaan sen, että kollektiivin raunioilla alkoi ääriliikehdintä. 1980-luvulla Ylioppilasteatterin taiteellisena johtajana toiminut Leena Havukainen muistelee, että yhteisöllisyyden aika tuntui tuolloin olevan ohi ja kaikki vain odottivat, että saisivat elokuvaroolin tai pääsisivät näyttelemään Kaupunginteatteriin.

Viimeisin murros ja unohtumatonta analyysia

Ylioppilasteatterin viimeinen suuri murros tapahtui 1980-luvulla, kun pankkilainat räjähtivät käsiin. 1990-luvulla Suomi ajautui lamaan ja yhteiskunnalliset kärsimykset lisäsivät yhteenkuuluvuuden tunnetta ja saivat myös Ylioppilasteatterin jäsenet tavoittelemaan jälleen yhteistä hurmosta. 1990-luvulta mieleen jäivät erityisesti Atro Kahiluodon, Esa Kirkkopellon ja Juha Hurmeen ohjaukset. Erityisesti Kirkkopellon vuonna 1992 ohjaama Mahnovitsina tarjosi viiltävää yhteiskunnallista analyysia ja tragiikkaa.

Katse kohti tulevaisuutta

2000-luvulla Minna Harjuniemi ja Aune Kallinen ohjasivat suursuosioon nousseita teoksia. Teatteria haluttiin kasvattaa myös sisältä ulospäin ja tässä kehityksessä Salla Taskisella oli merkittävä rooli. Hän oli päävastuussa talon sisäisten toimintatapojen muokkaamisesta. Hän vaikutti omalta osaltaan esityksiin, mutta sen lisäksi hän onnistui luomaan Ylioppilasteatterille laajan kansainvälisen kontaktiverkoston. Samalla saivat alkunsa ulkomailla järjestetyt työpajat.

Nykyään Ylioppilasteatterin aktiviteetteihin kuuluu mm. kerhoja, pienryhmiä, useita kiertäviä esityksiä, kuoro, erilaisia kursseja, lastenteatteritoimintaa ja monipuolisesti audiovisuaalisia projekteja. Kyseessä on edelleen aivan kaupungin ytimessä toimiva tiivis ja aktiivinen yhteisö, joka on vakiinnuttanut paikkansa Suomen kulttuurikentällä.